Järjestä Talking Heads -albumit suuruusjärjestyksessä

Pitkäaikaisena Talking Headsin fanina olen laittanut bändin albumit suuruusjärjestykseen. Tässä viisi parastani: 1. Fear of Music (1979) 2. Remain in Light (1980) 3. Kielillä puhuminen (1983) 4. Little Creatures (1985) 5. True Stories (1986)

Yksinkertaisesti sanottuna Talking Headsin kaltaista bändiä ei ole olemassa. Kolme ystävää, David Byrne, Chris Frantz ja Tina Weymouth, jotka olivat valmistuneet taidekoulusta, matkasivat Big Appleen, vuokrasivat likahalvan loftin aivan nurkan takaa CBGB:stä ja lähtivät liikkeelle likaisen kiven parissa. Mekka. Tarina tähän mennessä saattaa olla tavanomaista punk-rehua, mutta riittävän pian yhtye erosi muusta laumasta ja teki musiikkia, joka ei vain horjuttaisi musiikkiteollisuuden perustaa, vaan katapuloi David Byrnen ikoniksi.

On paljon selvitettävää, kun yrität päättää, onko Talking Heads bändi sinulle vai ei. Bändi saattaa hyvinkin flirttailla punk rockin, popmusiikin ja worldbeat charmin rajojen kanssa, mutta he eivät koskaan asettu täysin yhteen tai toiseen. Sen sijaan he leijuvat luokittelurivien välissä ja asuvat pysyvästi höyryssä, joka kumpusi heidän esiintymistä livenä seuranneesta yleisöstä. Jos kuitenkin etsit viitteitä siitä, mistä aloittaa, kun harkitset bändin luetteloa, niin alla olemme selvittäneet sinut, kun listaamme heidän albuminsa huonoimmasta parhaimpaan.

David Byrne ja Chris Frantz eivät olleet niin kiinnostuneita musiikista, kun heidän ensimmäinen yhteinen bändinsä The Artistics päätyi kippaamaan ennen kuin he lähtivät Providencesta Rhode Islandissa. Rhode Island School of Designin käytyään kaksikko ja Frantzin tyttöystävä Tina Weymouth suuntasivat New Yorkiin vain hämärillä käsityksillä bändin uudelleen perustamisesta. Saapuessaan he alkoivat nopeasti nähdä, että kaupungin voima päätyisi muuttamaan heidän mielensä.

Eräänä iltana Frantz ja Weymouth menivät alas CBGB:hen, paikalliseen kummittelemaan, joka oli aivan tien varrella heidän 250 dollarin kuukaudessa sijaitsevalta parvelta, jonka ryhmä jakoi, ja jäivät hämmästyneiksi. Punkin murina jatkui siitä, mistä The Stoogesin kaltaiset teot olivat jääneet ja uusi tyyli oli huumaava. Röyhkeät ja häpeämättömät Ramones eivät ole juurikaan muuttuneet sen jälkeen, ja he olivat edelleen hevimetallin kuplivaaraa, mutta he näyttivät bändille uuden polun. Frantz ymmärsi, että jotain uutta oli tapahtumassa, ja pyysi Byrneä ottamaan uudelleen mikrofonin ja aloittamaan kappaleiden kirjoittamisen, mutta heillä oli yksi ongelma – basistia ei ollut.

Frantz ja Byrne rohkaisivat Weymouthia ottamaan basson ja liittymään heidän uudeksi jäsenensä, mikä heitti pois tilaisuudet astua lavalle kuten he tekivät, mutta puolustaen jäsentä, jonka he tiesivät toimivan hyvin heidän kanssaan. Kun he lopulta saapuivat edellä mainittujen punk-sankarien Ramones-tukeen, bändi oli lähestymässä täyttä hedelmää. Pian he poimivat Jerry Harrisonin Modern Lovers -maineesta ja täydensivät bändinsä. Kun sitten lisätään Brian Enon tuotantovoima, saat tarkan kuvan Talking Headsistä heidän parhaimmillaan.

Juuri tämä ryhmä auttoi luomaan luettelon albumeista, jotka ovat niin ainutlaatuisia ja ainutlaatuisia, että ne vaativat oman luokittelunsa. Sen sijaan, ja säästääksemme aikaa, olemme vain luokitelleet albumit huonoimmasta parhaimpaan.

Talking Heads -albumit sijoittuivat pahimmasta parhaaseen:

8. Alasti (1988)

Viimeisillä albumeilla on aina tapana joko haluta lisää tai olla samaa mieltä siitä, että bändin oli tullut aika hajota. Vaikka on vaikea sanoa, että ryhmä oli oikeassa luovuttaessaan, tällä levyllä on selvää, että Talking Headsistä oli melko nopeasti tullut pelkkä Byrnen pohdiskeluväline. Hylkäämällä Americanan ihanteet, joita he olivat tutkineet edellisellä albumillaan (sitä lisää sekunnissa), yhtye palasi maailmanmusiikin juurilleen.

Levylle tulevat kappaleet ovat edelleen täysimittaisia ​​Talking Heads -kappaleita, joten sinä tai kuka tahansa voi tanssia niiden mukaan ilman moitteen pelkoa. '(Nothing But) Flowers' on albumin erottuva kappale, ja sen jälkeen ei ole oikeastaan ​​paljon aihetta innostua. Tämä oli Talking Heads LP:n maali.

7. Tosi tarinat (1986)

Ääniraita David Byrnen elokuvaan, samannimiseen satiiriseen komediaan, tästä ei koskaan tullut yhtyeen teosten vintage-kappaletta. Sillä on silti varmasti omat hetkensä. Tosi tarinat Pääsingle 'Wild Wild Life' on yksi albumin voimakkaimmista hetkistä ja ansaitsee paikkansa ryhmän parhaiden kappaleiden pöydässä, varsinkin voitettuaan kaksi MTV-palkintoa vuonna 1987.

Elokuva, ja siten myös LP, otti vahvan ja tinkimättömän katsauksen Amerikan ydinalueeseen ja kääntyi pois kansainvälisistä vaikutteista, jotka olivat muokanneet niin paljon heidän alkuuraansa. Vaikka tämä tahdin muutos oli jälleen yksi liike kaikkein arvaamattomimmasta bändistä, se tarkoitti, että heidän tavanomaiset afrikkalaiset rytminsä hylättiin ja heidän uusi groovensa laskeutui hieman hankalasti.

6. Pienet olennot (1985)

Juuri tällä levyllä Talking Heads ilmoitti olevansa vilpitön poptähti. Ei tyypillisellä kimaltelevalla ja ilmavalla tavalla, vaan kylmässä kovassa levymyynnissä. Tämä albumi myi kaksi miljoonaa kappaletta ja vahvisti bändin juggernauteiksi. Sellaisena näkeminen ei tietenkään koskaan ollut mukavaa ryhmälle, ja tämä LP sisältää kaiken jännityksen.

Albumin luuranko-instrumentointi ilmoitti palaavansa perusasioihin ja näki yhtyeen mehukkaat sovitukset johonkin hieman lähempään. Vaikka LP sisälsikin behemoth-kappaleen 'Road to Nowhere', on vaikea olla näkemättä kappaletta allegoriana koko levylle. Vaikka yhtyeen muulla kaanonilla oli selkeä suunta, tämä oli pääosin päämäärätön, vaikka kuinka usein se osui kohteeseen.

5. Musiikin pelko (1979)

Yksi albumi yhtyeen takakatalogissa, Musiikin pelko, voidaan perustellusti nähdä suurena käännekohtana ryhmälle. Se oli hetki, jolloin Enon voimanpesätuotannon ohella he kiteyttivät soundinsa konkreettiseksi ja akuutisti tunnistettavaksi. Vaikka ryhmä oli suurelta osin hylännyt etiketit koko uransa ajan, tarkoitukseen rakennettu luokittelu oli sopiva.

Avauskappale 'I, Zimbra' on varmasti yksi levyn tuoksuvaimmista hetkistä, ja loistavan 'Life Before Wartime Mert' -kappaleen avulla LP:stä tulee jokaisen uuden aallon sankarin pakollinen hankinta. Tässä on kuitenkin muutakin kuin Byrnen mielen kadut. LP on täynnä afrikkalaisia ​​rytmejä, jotka vaikuttaisivat hänen työhönsä vuosia, ja se kuplii New Yorkin kaduilta, joita Byrne kutsui kotiin.

Näiden kahden kappaleen jälkeen on vaikea valita selkeää erottuvaa singleä. Sen sijaan levy virtaa jamista toiseen, ei koskaan todella hidasta tai anna yleisön levätä. Jos etsit juhlia, olet löytänyt sellaisen.

Neljä. Puhuvat päät: 77 (1977)

Kun laitat kaiken paperille, Talking Headsin alkuvaiheessa on jotain selkeää punkkia. Kolme ystävää onnistuivat muuttamaan vaihtoehtomusiikin suuntaa ja mikä tärkeintä, he tekivät sen täysin omilla ehdoillaan.

Hetki, jolloin yhtye erosi punk-asetelmastaan, oli Talking Heads 77, ryhmän debyyttialbumi. Levy ei ainoastaan ​​tarjonnut Talking Headsille polun noustakseen uuden aallon huipulle, vaan myös sen idean, eri genrejen ja tyylien vastaanottonsa sekä sen yhteyden ympäröivään maailmaan, David Byrnen ja Talkingin kautta. Päät päätyivät nopeasti saamaan punkin näyttämään hieman typerältä.

Albumin avauskappaleen 'Uh Oh, Love Comes To Town' ensimmäisistä sävelistä lähtien voimme kuulla yhtyeen hehkuvan kyvyn valaista kaikkeen, mitä he tekevät, pysäyttämätöntä kuohuntaa. Oli kyseessä sitten disco shuffle, funky groove tai väistämätön koukku, Talking Heads toimi musikaalisina harakoina, jotka poimivat kiiltävämmät jalokivet lisätäkseen kokoelmaansa – ja mikä kokoelma se on. Se oli hylkäämistä machismosta, joka oli tulvinut rock 'n' rollin ja painotti jälleen taiteellisuutta.

Debyyttialbumillaan yhtye osoitti olevansa avoimin, yhteydenpito, vapaahenkinen, taiteellisesti estoton, ei-konformisti, toivottaa yleisönsä tervetulleeksi ja moitteettoimmat punkit, joita olet koskaan nähnyt. Mutta siitä huolimatta heidät käännettiin pois paikalta, koska he halusivat käyttää näppäimistöä. Sen sijaan, Puhuvat päät 77 vahvisti yhden asian, bändin ei ollut tarkoitus tehdä vain vakavia aaltoja tulevaisuudessa, vaan se oli jo valovuosia edellä.

3. Lisää kappaleita rakennuksista ja ruoasta (1978)

Yhtyeen merkittävän läpimurtovuoden jälkeen he palasivat studioon heti sen jälkeen valmiina ottamaan jälleen askeleen eteenpäin matkallaan kohti suuruutta. Lisää kappaleita rakennuksista ja ruoasta on epäilemättä bändi huipussaan parhaimmillaan, täynnä nuoruutta ja tahratonta innostusta. Uuden tuottajansa Brian Enon kanssa yhtye loi sen, mikä olisi mahdollisimman lähellä arkkityyppistä Talking Heads -soundia.

Eno otti heidän punk-musiikkimaiset ramblerit ja antoi syntikkansa avulla heille uuden suunnan. Ainutlaatuinen yhdistelmä punk-etiikkaa funk-vetoisiin grooveihin tarkoitti sitä, että ne olivat hitti New Yorkin älymystön ja katujen äänessä. Al Greenin 'Take Me To The River' -kappaleen hurmaavan coverin lisäksi albumi täytti myös loistavan 'Found A Job' -kappaleen.

Tällä levyllä Talking Heads oli löytänyt markkinarakonsa. He eivät olleet tyytyväisiä siihen, että mikään kirjoitteli heitä, vaan aikoivat sen sijaan työntää itseään eteenpäin hälyttävää vauhtia. Jos Brian Eno osoitti heidät oikeaan suuntaan, hänen ei tarvinnut auttaa saamaan heidät liikkeelle, sitä oli jo ämpärillä.

2. Kielillä Puhuminen (1983)

Sisältyy Kielillä Puhuminen on yksi yhtyeen rakastetuimmista kappaleista: This Must Be The Place. Kappaleessa on jotain, joka ei ole vain tyypillistä albumille vaan myös Talking Headsille. Kappale on herkästi täynnä groovea, rytmiä ja kiistatonta voimaa. Tämän lisäksi LP sisälsi myös valtavan hitin 'Burning Down The House', joka on yhtä tasapainoinen kuin toinen bileiden aloitusponnistelu. Ennätys kokonaisuudessaan seuraa perässä.

Talking Heads nauhoitettiin vuonna 1982, kun tuottaja Brian Eno oli pitänyt itsensä tauon työskentelystä yhtyeen kanssa, ja se toimitti funky-levyn, joka oli täynnä pop-herkkyyttä ja taiteellista pyrkimystä. Vaikka aikaisemmat albumit olivat kannattaneet jälkimmäistä ennen kaikkea, tuntui siltä, ​​että tällä albumilla bändi kokeili jotain hieman sulavampaa. Vaikka muut ryhmät ovat saattaneet vesittää tällaisen liikkeen, Kielillä Puhuminen loistaa sen ansiosta.

Sen lisäksi, että levy sisälsi heidän ainoan top 10 -hitinsä Burning Down The Housessa, levy oli yhtyeelle maamerkkihetki yhtenä harvoista kertoja, kun he ovat koskaan toimineet valtavirtaan. Lisää tämä albumi heidän eeppiseen konserttielokuvaansa Älä tee järkeä ja sinulla on todennäköisesti bändi populistisella huipulla.

yksi. Pysy Valossa (1980)

Musiikkimaisema vuonna 1980 oli hämmentynyt. Kun punkkia kaupallistettiin jatkuvasti sen vastalauseista huolimatta, tuntui lopulta siltä, ​​​​että massamarkkinat nielevät kaiken, mikä oli pienintäkään kokeellista, desinfioivat ja sitten myyvät sen – jopa Talking Heads oli löytänyt itselleen vertailevan hitin tai kaksi.

Vaikka Blondien ja The Jamin kaltaiset näyttelijät olivat säilyttäneet jonkin verran persoonallisuutta musiikkimaailmassa, todellinen veto oli Talking Heads. Vaikka he olivat syntyneet punkin hiilloksessa, he eivät oikein sopineet sinne. Itse asiassa ne eivät oikein sopineet mihinkään. Se oli juuri niin kuin David Byrne ja bändi pitivät parempana, ja siksi he ponnistivat eteenpäin tehdäkseen itsestään halutuimman – ainutlaatuisen. Se tarkoitti, että Byrnen sanoitukset muuttuivat oudoiksi, hänen esityksensä kietoutuivat enemmän itseensä ja hänen pukeutumisensa kasvoi käsittämättömille tasoille. Byrne teki itsestään epäsäännöllisen tarkoituksella.

Todellisuudessa, Pysy Valossa ei kuulosta Talking Headsin aiemmilta kappaleilta, tai oikeastaan ​​miltä, ​​mikä oli ilmestynyt vuonna 1980. Se oli monirytmisille jameille rakennettu albumi, josta puuttui monia perinteisiä pop-koukkuja tai rakennetta. Siinä Eno ja Byrne työskentelivät väsymättä tehdäkseen kappaleita silmukoivien rytmisten osien kautta ja taipumusta instrumenttien kerrostamiseen. He myös yliäänittivät Byrnen laulun, jolloin hän saattoi lisätä Preacher-yelp-äänen hillitysti ja toivottaa myös Andrew Belew'n tervetulleeksi säveltämään syntikkakäsiteltyjä sooloja.

3 Raamatussa

Se on sellainen yhtye, joka usein päätyy vahvaan ideaan, mutta josta puuttuu oikeita kappaleita. Ei niin Talking Headsille. Vaikka kahdeksan kappaleen albumilla on varmasti kolme valtavaa kappaletta ('Born Under Punches', 'Crosseyed and Painless' ja 'Once In A Lifetime'), voidaan helposti väittää, että 'The Overload' on LP:n tislaus. Ei siksi, että se olisi musiikillisesti linjassa muun levyn kanssa, vaan juuri siksi, että se ei ole. Pysy Valossa oli Byrne ja Talking Heads seuraava askel taiteessa taiteen vuoksi.

Tunnelma on tietty päihtymys, kun kuuntelee mitä tahansa Talking Heads -albumia. On vapaus, joka kaipaa saavuttamista, ja välinpitämättömyys, joka lupaa ajatuksen selkeyttä. Debyyttinsä myötä ryhmä oli esittänyt itsensä älykkääksi vaihtoehdoksi punkille Pysy Valossa he osoittivat kahdeksalla ylimääräisellä kappaleella, etteivät he olleet vain vaihtoehto punkille, vaan myös kaikelle muulle.